Käveleminen on jokaiselle eri asia

Kun ei ole mitään muuta tekemistä, kaikki kävelevät. 

Helsingin rantojen ruuhkassa muistelen isovanhempieni valokuvia 1940- ja 50-lukujen Helsingistä: puistotiellä on reippaan näköisiä nuoria aikuisia villakangaspusakoissa ja järkevissä kengissä. Mieleen nousee kauan sitten lukemiani edellisen vuosisadanvaihteen kirjoja, joissa nuoret naiset tarpovat mailikaupalla yhteen suuntaan vieraillakseen ystävien luona. Sata vuotta aiemmin Jane Austenin sankarittaret olivat lähes aina seurueen kestävimmät pitkänmatkan kävelijät. Heilläkään ei ollut hevosia, autoja tai polkupyöriä käytössään.

Kirjoitin talvella että käveleminen on ainoa aidosti itsenäinen liikkumistapa kaksijalkaisille. (kaikki ihmiset eivät tietenkään liiku kahdella jalalla.) Ajattelin silloin mennyttä maailmaa ja dystopiaviihdettä. Ennen kaikkea ajattelin meitä jotka syystä tai toisesta kävelemme paljon: koiranomistajia, luonnossa viihtyjiä, vaeltajia, heitä jotka eivät voi tai halua sijoittaa rahaa liikuntaan, sekä heitä joiden on käveltävä päästäkseen julkisen liikenteen kyytiin. Käveleminen tapahtuu kuin itsestään, koska meidän lajimme on kehittynyt kävellen. Se on yksi niistä piirteistä jotka erottavat meidät lähisukulaisistamme. Meidän rakenteemme on optimoitunut kävelemiseen. Moni meistä voi paremmin kun kävelemme usein.

Väestönkasvu ja teknologian kehitys ovat kiihtyneet samaan tahtiin. Näyttää siltä että mitä nopeammin pääsemme liikkumaan kulkuvälineillämme, sitä lähempänä muut ihmiset ja palvelut sijaitsevat jo valmiiksi. Unohdamme etteivät kaikki elä näin lähellä kaikkea edes Suomessa. Varakkaille tai suhteellisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa eläville kyse voi olla ylellisyydestä jonka luonnon läheisyys ja yksityisyys tarjoavat. Omalla autolla, veneellä, helikopterilla tai lentokoneella kulkeminen ei ole heille ongelma.

Mitä vähemmän poliittista tai taloudellista valtaa jollekin yhteisölle annetaan, sitä kauempana keskustoista he usein päätyvät asumaan - ja sitä huonommat yhteydet heidän asuinalueeltaan on muille seuduille. Pariisin lähiöissä asuville se voi olla ongelma. Yhdysvaltain reservaattien puuttuvat palvelut ovat rakenteellisesta rasismista kertova epäkohta. Joillekin alkuperäisväestöille taas liian hyvät yhteydet globaaleihin metropoleihin on vitsaus joka tuhoaa heidän elinympäristöään ja sen myötä heidän elinkeinojaan.

Kävelevää talonpoikaa esittävä piirros, Vincent van Gogh.

En omista oikeuksia tähän kuvaan.

Kävelyn muisti

Riippuu kulttuurisesta kontekstista millaista historiaa käveleminen kenellekin kantaa. Länsimaiset viittaukset yrittävät vallata mieleni Henry David Thoreaun varsin ongelmallisten tekstien hengessä. Caspar David Friedrichin kuuluisat maalaukset vaeltajista uskonnollisen maisemakokemuksen äärellä esittävät eurooppalaista yläluokkaa. Nämä ihmiset eivät joutuneet kävelemään. Heille se oli ajankulua. Pariisin flaneeraajat kuluttivat aikaa tarkoituksellisen tuhlaavaisesti. Myöhemmin siellä opiskelevat suomalaistaiteilijat säästivät rahaa kävelemällä pensionaatistaan maalauskoululle tai ravintoloihin. 1900-luvun amerikkalainen ja eurooppalainen avantgarde hyödynsi ahkerasti kävelemistä.

Viittaushorisonttini on huvittava, koska noiden esimerkkien aikaan monet esivanhempani elivät Suomessa aivan toisenlaisissa oloissa. Minulla ei ole paljoakaan kosketusta niihin toisistaan eroaviin maailmoihin. Yhden aurinkoisen päivän heinänteosta kuitenkin muistan. Olen ollut ehkä kaksivuotias. Vanhempani menivät äidin sedän tilalle heinätöihin. Sen on täytynyt olla aivan viimeisiä vuosia jolloin kaikki tehtiin vielä perinteisin menetelmin. Heinä niitettiin, haravoitiin ja nostettiin seipäiden päälle kuivumaan. Kun aikuiset menivät aamulla niitylle, minä jäin sukulaisnaisen kanssa tupaan. Hän keitti kahvia isossa kuparipannussa puuliedellä. Sitten hän otti esiin itse leivottuja ruislimppuja ja voita. Kun kaikki oli pakattu koriin liinan alle, lähdimme kahvin kanssa muiden perään. Vieretysten me kävelimme puiden laikuttamaa tietä metsien, peltojen ja niittyjen välissä. Seuralaiseni hymyili, oloni oli rauhallinen ja hyvä. Hän kantoi eväitä. Kahvi kulki samassa pannussa jossa se oli keitetty.

Voin vain arvailla millaisia kävelyretkiä esivanhempani ovat tehneet. Metsällä riistan perässä? Talosta taloon kerjuulla? Kylästä toiseen povaamaan, kutomaan tekstiilejä, tai auttamaan lapsenpäästössä? Keinahdellen laivan kannen kallistelun mukaan? Kaupungin öisillä kaduilla asiakkaita kalastellen? Läpi vieraiden maiden kohti pyhää maata? Laajojen tilusten ympäri elonkorjuun aikataulua laskien?

Kävelyn muisti on kaikissa kulttuureissa erilainen. Sen pohjalta kävelylle meidän aikanamme syntyvät merkityksetkin ovat erilaisia. Kirjallisuus ja taide näyttävät kuljettavan vauraiden luokkien kokemusta tuleville sukupolville. Siksikin käveleminen on minulle dekolonisaation projekti.

Liitän tähän muutamia linkkejä. 

Video japanilaisesta kilpalajista “Precision Walking”.

https://www.youtube.com/watch?v=HasJ17o7q_s


Alanis Obomsawinin ohjaama lyhytelokuva ryhmästä nuoria Cree-miehiä, jotka kävelevät esi-isiensä tapaan 1600km:n matkan talvisessa maisemassa. Matkan varrella he pysähtyvät muissa Cree-yhteisöissä. Kuten Suomessa, heidän kotiseutunsa sopii kävelyyn parhaiten talvella kun vesireitit ovat jään alla.

https://www.nfb.ca/film/walking-is-medicine/


Eri ammattiryhmien vertailua Suomessa 2018.

http://www.maaseutumedia.fi/talonpoika-kaveli-paivassa-24-kilometria/